Keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

KD-lehti » Juttuarkisto » Toisinajattelija Konsta Pylkkänen patikoi Kainuun korvesta valkokankaalle

Toisinajattelija Konsta Pylkkänen patikoi Kainuun korvesta valkokankaalle

12.01.2010

Risto Rasilainen


Pienten ja isojen asioiden pohtija, kummajainen omiensa joukossa, korpisoiden ja suurten järvenselkien toisinajattelija. Sellainen on Konsta Pylkkänen, kirjallisuutemme omaperäisimpiin kuuluva romaanihahmo.


Omaperäisimpiin romaanihahmoihimme kuuluva Konsta Pylkkänen tekee vaikutuksen myös elokuva­sankarina.

Oikeastaan voi ihmetellä, että Havukka-ahon ajattelijan siirtyminen valkokankaalle vei näinkin pitkään, yli 50 vuotta.

Silti: parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sikäli elokuvan olisi suonut valmistuvan muutamia päiviä aiemmin, että myös Huovinen olisi ehtinyt nähdä lopputuloksen.

Voisin näet kuvitella, että kirjailija itsekin olisi ollut siihen tyytyväinen. Kari Väänäsen ohjaama elokuva kun on oivallinen sovitus teoksesta, jonka juoniaines muutoin on melko olematon.

Elokuva uskollinen romaanille

Pysyttäytymällä uskollisena Huovisen alkuperäistekstille ohjaaja on onnistunut säilyttämään teoksen ominaisluonteen.

Havukka-ahon ajattelijan koskematon, silmiähivelevän kaunis luonto ja päähenkilön erikoislaatuinen persoona ovat ne kaksi kulmakiveä, joiden varaan paljolti episodimainen elokuva onnistuneesti tukeutuu.

Tätä edesauttaa moni seikka, kenties eniten Kai Lehtisen pelkistetyn hallittu roolisuoritus sekä parhaisiin elokuvaajiimme kuuluvan Timo Salmisen hieno kameranjälki.

Muutoinkin elokuva tuntuu syntyneen onnellisten tähtien alla.

Roolisuoritukset sivuosia myöten toimivat erittäin hyvin. Sodanjälkeisen ajan korpi-Suomen miljöö on lavastuksellisesti tarkoin mietitty ja toteutettu.  

Erityismaininnan ansaitsee Pessi Levanton musiikki, josta löytyy riittävästi vaihtelua ja alleviivaamatonta hienovaraisuutta, joka tukee kuvakerrontaa viemättä siltä liikaa huomiota.

Konstan ja pikku-Niken ystävyys tarinan keskiössä

Draamallisesti ilman suuria jännitteitä etenevässä elokuvassa on muutama eittämätön huippukohta.
Kuten se, jossa Konsta Pylkkänen mittaa avaruuden syvyyden. Fantasian puolelle lipsahtava jakso on teknisesti onnistunut, ja istuu vaivatta arkirealistisen kerronnan lomaan.

Toinen kohokohta niin kirjassa kuin Väänäsen elokuvassa on jakso Kuoliaaksinaurattajan talossa. Aake Kallialan ja Kati Outisen sinänsä pienet roolit Kuoliaaksinaurattajana ja tämän tyttärenä tekevät kohtauksesta lähes surrealistisen.

Merkittävin ero Huovisen teokseen on Konstan ja tämän kortteeriväen pikkupojan lämmin ystävyyssuhde. Väänäsen käsikirjoituksessa se saa romaania huomattavasti isomman painotuksen.

Ohjaaja haluaa näin osoittaa, miten kummajaisena aikuisten pitämä Pylkkänen on kaikenkattavassa uteliaisuudessaan lähempänä lasten kaiken kyseenalaistavaa, ihmettelevää maailmaa.

Konstan hahmo kannattaa elokuvaa

Ulkoisten tapahtumien vähäisyydestä huolimatta Havukka-ahon ajattelija kantaa elokuvana alusta loppuun - olettaen, että Konsta Pylkkäsen omintakeinen filosofinen pohdinta ylipäätään kiinnostaa katsojaa.

Jos odotukset ovat tapahtumallisesti nopeampitempoisemmassa kerronnassa, voi lopputulos jopa pitkästyttää.

Silloin tosin kannattaa tuskin tarttua Huovisen romaaniinkaan, siksi uskollisesti Väänäsen elokuva sitä noudattelee.

Havukka-ahon ajattelija. Ohjaus ja käsikirjoitus: Kari Väänänen (Veikko Huovisen romaanin pohjalta)
Kuvaus: Timo Salminen
Musiikki: Pessi Levanto
Leikkaus: Benjamin Mercer
Lavastus: Markku Pätilä
Puvut: Johanna Heikkilä
Rooleissa: Kai Lehtinen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Konsta Pöyliö
110 min. Ensi-ilta 15.1.

Huovinen oli paitsi humoristi myös satiirikko

Viime lokakuussa vaikeaan sairauteen menehtyneen Veikko Huovisen kirjailijan ura kesti yli puoli vuosisataa.

Havukka-ahon ajattelija kuuluu itseoikeutetusti suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin.

Teoksen ilmestyessä 1952 Veikko Huovinen oli vasta 24-vuotias. Harva esikoiskirjailija debytoi yhtä nuorena niin kypsästi kuin Huovinen Havukka-ahon ajattelijallaan.

Myös humorististen suomalaiskirjailijoiden harvalukuisessa joukossa Huovinen on poikkeus.

Leppoisasta huumorista pisteliääseen satiiriin

Havukka-ahon ajattelijan jälkeen 50-luvulla Huovisen kirjailijakuva alkoi laajentua leppoisasta huumorista pisteliääseen satiiriin. Esimerkiksi 1956 ilmestynyt romaani Rauhanpiippu on meikäläisittäin poikkeuksellinen satiiri sodasta.

Huovisen huumorin mustempaa puolta edustavat myös hänen Hitleristä ja Stalinista kertovat teoksensa Veitikka (1971) sekä Joe-setä (1988). Satiireja ovat niin ikään kirjoittamishetkensä ajankuvaa valottavat romaanit Lentsu (1978) ja Kasinomies Tom (1990).

Veikko Huovisen viimeiseksi romaaniksi jäi teos Konsta Pylkkänen etsii kortteeria (2004).

Siinä Huovinen palaa takaisin uransa alkupisteeseen, viidenkymmenen vuoden taakse.

Eleginen teos on kirjailijan joutsenlaulu ja nostalginen hyvästijättö sille kainuulaiselle menneelle maailmalle, jossa hän varttui ja jonka hän niin taidokkaasti tallensi lukijoidensa mieliin teoksillaan.